7. maaliskuuta 2018

Lapsettomuudesta



Mulla on ensi viikolla kaksi merkkipäivää. Sen lisäksi, että sille osuu mun 36. syntymäpäiväni, mulle tulee täyteen myös viisi vuotta erään helsinkiläisen lapsettomuusklinikan asiakkaana. Mä olen aiemmin liipannut lapsettomuutta täällä blogissa vain yhden kerran. Se on ollut noin 10 vuotta mun elämäni suurin epäkohta, mutta siitä kirjoittaminen on haastavaa ja niin kovin henkilökohtaista. Lapsettomuuden kokemuksia kuin on varmasti juuri yhtä monta kuin lapsetontakin.

Tämä on vain minun kokemukseni. Jos edes yksi henkilö, joka lukee tämän, saa lohtua, tämän julkaiseminen on sen arvoista.

Nyt siellä joku miettii, että mistähän toi puhuu - eikö sillä ole lapsi? On. Mun kohdalla termi on sekundäärinen lapsettomuus. Mä sain aikanaan poikani hyvin helposti, raskaus alkoi heti kun sitä ehti toivoa. Sitä seuranneet muutamat vuodet olimme poikani kanssa kahden, kunnes kuvaan tuli parisuhde, johon liittyi alusta asti tietoinen riski siitä, että biologisesti yhteisiä lapsia ei tule. Vähät biologiasta, se ei missään vaiheessa ollut ongelma. En vain ikinä ollut ajatellut, että halutessani edes mä en saisi lisää lapsia - mullahan oli jo yksi ja niin helposti maailmaan tullut, että se ihmetyttää vieläkin. Vuosien aikana lapsenkaipuu vain kasvoi. Helppo juttu, nykytekniikalla nämä asiat ovat aivan hoidettavissa, ajattelin. Vähänpä tiesin. Jotain mussa oli muuttunut niin, ettei toista lasta tullut.

Mä en ole ollut elämässäni kovin kunnianhimoinen. Mulla ei ole suuria ammatillisia tavoitteita, enkä ole koskaan palavasti ohjannut elämääni tiettyyn suuntaan missään muussa, kuin tässä lapsi-asiassa. Mä olen aina halunnut paljon lapsia. Tiedättekö, kuinka joku nuori tahtoo intohimoisesti urheilla tai opiskella - mä halusin olla äiti. Mahdollisimman monen lapsen äiti.

Se suru on musertava. Toisina päivinä sitä taas ei ole. Menee päiviä, ettet ajattele koko asiaa, tulee viikkoja, ettet ajattele mitään muuta. Se rytmittää elämän 26:n päivän jaksoihin. Kerta kerran jälkeen kantaa sinut läpi pahimman ja tiivistää ihmissuhteesi. Se saa ihmiset kääntämään sinulle selkäsi ja sinut kääntämään selkäsi heille. Se tuo elämääsi kaikki tunteet, jotka olit voinut vain kuvitella, ja vie ne pois. Kyselemättä.

Poikani täyttää tänä vuonna 11. Sen lisäksi, että hän ei tunne biologista isäänsä, hänellä ei siis myöskään ole sisaruksia. Tunnen suurta tuskaa siitä, mihin hän jossain vaiheessa tuntee kuuluvansa. Mihin hän ulottaa juurensa, kun mulla ei ole tarjota hänen perheekseen kuin itseni? Mutta se ei ole mun valintani. Olen tehnyt kaikkeni muuttaakseni sen, mutta se taitaa olla asia, joka ei ole mun käsissäni. Kesken lapsettomuushoitojen mulla diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Hetken luultiin, että se saattaisi olla osasyy hoitojen takkuamiseen, mutta kun arvot saatiin tasapainoon, todettiin, ettei mikään muuttunut. Sairastan myös endometrioosia, mutta viime vuonna tehty leikkaus paljasti, ettei sekään täysin selitä lapsettomuutta. Tilanne on siis jonkun isomman summa ja diagnoosi selittämätön lapsettomuus.

Mutta voi kuinka onnellinen olen tuosta ainokaisestani ollut nämä vuodet! Joku sanoo, että liian omistautunut. Mä sanon, että mun elämäni. Toinen sanoo, älä sure, onhan sulla jo yksi. Tiedän hyvin, että hän tarkoittaa lohduttaa, mutta väitän silti, että sekundäärisen lapsettomuuden suru on hyvin erilainen - silloin kun jo aika konkreettisesti tietää, mitä lapsettomuudessa menettää.

Myöhemmin tässä kuussa asiakkuuteni tuolla helsinkiläisellä lapsettomuusklinikalla päättyy. Hoidot ovat tulleet pisteeseen, josta niitä ei miltään kannalta kannata jatkaa. Olen siitä yllättävän rauhallisella mielellä. Toivottavasti muistan koko loppuelämäni tehneeni ihan kaiken, minkä voin.

Muutama viikko sitten näin klinikan odotustilassa pariskunnan ensikäynnillään. Innostuksesta pakahtumaisillaan he suunnittelivat mitä muutoksia kotona pitäisi tehdä, kun vauva tulisi. Pitäisi muistaa suojata pistorasiat! Vatsani pohjaa kouraisi valtava kipu. Muistin oman vastaavan hetkeni. Silloin ei käynyt mielessänikään, että istuisin samalla sohvalla tuloksetta vielä viiden vuoden päästä.  Olinhan mielestäni jo siihen mennessä joutunut odottamaan liian kauan. Muistin kaiken sen toivon ja innostuksen, ja samalla tajusin kadottaneeni sen jo pitkän aikaa sitten. Kuukaudet ja hoidot ovat vain seuranneet toisiaan, edenneet rutiininomaisesti - vähän kuin hormoonihuuruinen päiväni murmelina.

Koko sydämestäni toivon, että se klinikan pariskunta saa mitä toivoo - itselleni toivon nyt, että elämäni pikkuhiljaa täyttyisi muilla asioilla. Ja sulle - mikä ikinä onkaan se asia, jota kaikkein eniten elämässäsi tavoittelet - mä toivon, että sä saat sen 

14 kommenttia:

  1. ❤️❤️❤️ Mä toivon sulle kans ihan kaikkee parasta. Oot ansainnu kaiken onnen.

    VastaaPoista
  2. Minä tiesin aina että haluan olla äiti. Mulle tähdet on olleet kohdillaan, löysin puolison joka halusi myös lapsia ja niiden saaminen ei ole ollut meille vaikeaa. Kun luen tätä, en pysty pidättelemään kyyneleitä. Täällä minä nyt itken vaikka en voi kuin yrittää kuvitella sun tuntemuksia. Enkä osaa mitään sanoa. Muuta kuin että ❤️❤️❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ❤️❤️❤️

      Nyt muakin vähän itkettää, vaikkei itkettänyt kirjoittaessa eikä julkaistessa. Tiedätkö, mun mielestä myötätunto on ihmisen arvokkain ominaisuus. Sillä on suuri vaikutus elämässä - ja maailmassa - jos ihminen osaa edes kuivitella toisen kokemukset. Kiitos.

      Poista
  3. ❤️❤️❤️ mun rakas sisko. Sä oot ihana tyyppi. Ettäs tiiät. Ei muuta. Puhutaan kaikesta pian. Sit, kun on oikea hetki.

    VastaaPoista
  4. Tiedän mistä puhut. Meidän lapset on saaneet alkunsa hoidoilla. En halua enää muistella sitä aikaa. Mutta olen heistä kovin onnellinen. Sure, päästä irti ja koeta mennä eteenpäin. Älä jää kiinni liian pitkäksi aikaa. En osaa muuta sanoa, voimia. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Terhi ♥ Onneksi teidän hoidot onnistui ♥

      Poista
  5. Niin tutulta kuullostaa!
    Meillä mieheni kanssa on tyttö. Kovin nuorena hankittu. Muutama vuosi, kun kului ajattelimme, että olisi se toinenkin lapsi vaan niin kiva. Tämä toive ei käynyt koskaan toteen ja oli kyllä raskasta aikaa. Ystävät ympärillä perustivat perheitä ja lapsia syntyi harva se vuosi.
    Onneksi tyttäremme on tuonut meille poikia♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ♥

      Olen pahoillani, että tekin olette joutuneet kokemaan tämän. Mä hämmästelen edelleen, millä perusteilla nämä asiat ihmisille jakaantuu, siinä kun ei tunnu olevan mitään järkeä. Ihanaa kevään odotusta ja kaikkea hyvää sulle ♥

      Poista
  6. Voin yrittää kuvitella, miltä susta tuntuu. Silti en koskaan voi sitä täysin ymmärtää, en edes lapsettomuutta itsekin kokeneena. Itse tiesin 16-vuotiaasta saakka, etten geneettisesti omia lapsia voi koskaan saada. Aina olin halunnut useamman lapsen, en voinut kuvitellakaan, millä muulla elämääni täyttäisin. Sain lopulta hoidoilla lapsen ja nyt toinen on raskaan ja epätoivoisen hoitojakson jälkeen tuloillaan <3 Kokemukset, tunteet ja ajatukset eivät koskaan unohdu. Olen kasvanut ja identiteettini on kehittynyt sen asian mukana. Mutta on saanut minut arvostaan elämää ihan eri lailla. Ja se kiitollisuus <3 Kaikkea hyvää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, paljon onnea sulle ♥ Lapsettoman identiteetti on kyllä hämmentävän vahva. Lapsettomuuden kokeminen tuntuu muokkaavan sitä niin voimakkaasti, että se kulkee mukana siitä huolimatta, jos onkin saanut lapsia myöhemmin. Niin kuin sanoit - kokemukset, tunteet ja ajatukset eivät koskaan unohdu.

      Mua juuri nyt vähän pelottaa, millä elämä nyt täyttyy, mutta ehkä mun varalle on jotain muuta. Jotain mistä en vaan vielä tiedä ♥

      Poista

Kiitos kommentistasi ♥