7. maaliskuuta 2018

Lapsettomuudesta



Mulla on ensi viikolla kaksi merkkipäivää. Sen lisäksi, että sille osuu mun 36. syntymäpäiväni, mulle tulee täyteen myös viisi vuotta erään helsinkiläisen lapsettomuusklinikan asiakkaana. Mä olen aiemmin liipannut lapsettomuutta täällä blogissa vain yhden kerran. Se on ollut noin 10 vuotta mun elämäni suurin epäkohta, mutta siitä kirjoittaminen on haastavaa ja niin kovin henkilökohtaista. Lapsettomuuden kokemuksia kuin on varmasti juuri yhtä monta kuin lapsetontakin.

Tämä on vain minun kokemukseni. Jos edes yksi henkilö, joka lukee tämän, saa lohtua, tämän julkaiseminen on sen arvoista.

Nyt siellä joku miettii, että mistähän toi puhuu - eikö sillä ole lapsi? On. Mun kohdalla termi on sekundäärinen lapsettomuus. Mä sain aikanaan poikani hyvin helposti, raskaus alkoi heti kun sitä ehti toivoa. Sitä seuranneet muutamat vuodet olimme poikani kanssa kahden, kunnes kuvaan tuli parisuhde, johon liittyi alusta asti tietoinen riski siitä, että biologisesti yhteisiä lapsia ei tule. Vähät biologiasta, se ei missään vaiheessa ollut ongelma. En vain ikinä ollut ajatellut, että halutessani edes mä en saisi lisää lapsia - mullahan oli jo yksi ja niin helposti maailmaan tullut, että se ihmetyttää vieläkin. Vuosien aikana lapsenkaipuu vain kasvoi. Helppo juttu, nykytekniikalla nämä asiat ovat aivan hoidettavissa, ajattelin. Vähänpä tiesin. Jotain mussa oli muuttunut niin, ettei toista lasta tullut.

Mä en ole ollut elämässäni kovin kunnianhimoinen. Mulla ei ole suuria ammatillisia tavoitteita, enkä ole koskaan palavasti ohjannut elämääni tiettyyn suuntaan missään muussa, kuin tässä lapsi-asiassa. Mä olen aina halunnut paljon lapsia. Tiedättekö, kuinka joku nuori tahtoo intohimoisesti urheilla tai opiskella - mä halusin olla äiti. Mahdollisimman monen lapsen äiti.

Se suru on musertava. Toisina päivinä sitä taas ei ole. Menee päiviä, ettet ajattele koko asiaa, tulee viikkoja, ettet ajattele mitään muuta. Se rytmittää elämän 26:n päivän jaksoihin. Kerta kerran jälkeen kantaa sinut läpi pahimman ja tiivistää ihmissuhteesi. Se saa ihmiset kääntämään sinulle selkäsi ja sinut kääntämään selkäsi heille. Se tuo elämääsi kaikki tunteet, jotka olit voinut vain kuvitella, ja vie ne pois. Kyselemättä.

Poikani täyttää tänä vuonna 11. Sen lisäksi, että hän ei tunne biologista isäänsä, hänellä ei siis myöskään ole sisaruksia. Tunnen suurta tuskaa siitä, mihin hän jossain vaiheessa tuntee kuuluvansa. Mihin hän ulottaa juurensa, kun mulla ei ole tarjota hänen perheekseen kuin itseni? Mutta se ei ole mun valintani. Olen tehnyt kaikkeni muuttaakseni sen, mutta se taitaa olla asia, joka ei ole mun käsissäni. Kesken lapsettomuushoitojen mulla diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Hetken luultiin, että se saattaisi olla osasyy hoitojen takkuamiseen, mutta kun arvot saatiin tasapainoon, todettiin, ettei mikään muuttunut. Sairastan myös endometrioosia, mutta viime vuonna tehty leikkaus paljasti, ettei sekään täysin selitä lapsettomuutta. Tilanne on siis jonkun isomman summa ja diagnoosi selittämätön lapsettomuus.

Mutta voi kuinka onnellinen olen tuosta ainokaisestani ollut nämä vuodet! Joku sanoo, että liian omistautunut. Mä sanon, että mun elämäni. Toinen sanoo, älä sure, onhan sulla jo yksi. Tiedän hyvin, että hän tarkoittaa lohduttaa, mutta väitän silti, että sekundäärisen lapsettomuuden suru on hyvin erilainen - silloin kun jo aika konkreettisesti tietää, mitä lapsettomuudessa menettää.

Myöhemmin tässä kuussa asiakkuuteni tuolla helsinkiläisellä lapsettomuusklinikalla päättyy. Hoidot ovat tulleet pisteeseen, josta niitä ei miltään kannalta kannata jatkaa. Olen siitä yllättävän rauhallisella mielellä. Toivottavasti muistan koko loppuelämäni tehneeni ihan kaiken, minkä voin.

Muutama viikko sitten näin klinikan odotustilassa pariskunnan ensikäynnillään. Innostuksesta pakahtumaisillaan he suunnittelivat mitä muutoksia kotona pitäisi tehdä, kun vauva tulisi. Pitäisi muistaa suojata pistorasiat! Vatsani pohjaa kouraisi valtava kipu. Muistin oman vastaavan hetkeni. Silloin ei käynyt mielessänikään, että istuisin samalla sohvalla tuloksetta vielä viiden vuoden päästä.  Olinhan mielestäni jo siihen mennessä joutunut odottamaan liian kauan. Muistin kaiken sen toivon ja innostuksen, ja samalla tajusin kadottaneeni sen jo pitkän aikaa sitten. Kuukaudet ja hoidot ovat vain seuranneet toisiaan, edenneet rutiininomaisesti - vähän kuin hormoonihuuruinen päiväni murmelina.

Koko sydämestäni toivon, että se klinikan pariskunta saa mitä toivoo - itselleni toivon nyt, että elämäni pikkuhiljaa täyttyisi muilla asioilla. Ja sulle - mikä ikinä onkaan se asia, jota kaikkein eniten elämässäsi tavoittelet - mä toivon, että sä saat sen