12. toukokuuta 2017

Käytännöllisyyden huipulla



Kolmatta päivää mä kannan kukkaruukkua edestakaisin. Siirtelen paikkaa, kiertelen levottomasti. Kasvi on liian suuri, ei tunnu sopivan mihinkään. Mikään ei tunnu sopivan mihinkään.


Mietin sisustusta, myyntistailausta, asunnon parhaita puolia ja mitä haluaisin peittää. Tehtävää on paljon, enkä tiedä mistä aloittaa. Jotain on kuitenkin tehtävä, joten teen ihan turhanpäiväisiä asioita.

Pyyhin pölyt verhotangoista ja pesin uunin. Ulkona siis hilseilee maali, ja mä siirtelen kukkaruukkuja.


Itken, kun asiat eivät tunnu järjestyvän, eivätkä tavarat sovi paikoilleen. Hän tulee viereeni, kehottaa laskemaan kasvin alas - se löytää kyllä paikkansa. "Älä sure, jaetaan se", hän sanoo, ja tekee viivan ilmaan kasvin keskikohtaan. "Laitetaan se puoliksi, ihan niin kuin kaikki muukin." Itken lisää, mutten enää niin lohduttomasti. Asennekysymys. Sehän se osittain on tämäkin. 


Kiitos kaikille viesteistä, edellisen postauksen ihanista kommenteista, tsempeistä ja voimasta.

Te ootte  

4. toukokuuta 2017

Vuoden ero

Vuosi sitten, onnesta ymmyrkäisenä, kirjoitin elämän tuomista odottamattomista iloista. Tämän vuoden alussa väläytin jo vähän talven tunnepuolta, mutta vähänpä silloinkaan tiesin, mitä mun varalle oli ihan pian tulossa. Vähänpä tiedän tulevaisuudesta vieläkään, mutta menossa on heittämällä elämäni rankin kevät. Me ollaan erottu.

Vaikka päätös on järkevä ja harkittu, suru on silti suunnaton. 

Surun lisäksi voimakkaana tunteena on pettymys. Kuinka meille kävi näin? Missä vaiheessa mentiin niin huomaamatta sen pisteen yli, jonka jälkeen ei ollut enää tietä takaisin? On varmasti sanomattakin selvää, ettemme menneet naimisiin aikomuksenamme joskus erota. Ironisesti ero tulee kuitenkin astumaan voimaan hyvin lähellä vain 6. hääpäiväämme.

Tänään allekirjoitimme asuntomme myyntitoimeksiannon. Monen viikon vetkuttelun jälkeen päätös tehtiin järjellä. Tuntuu raadolliselta tehdä asioita, joita ei oikeastaan tiedä haluaako.

15 viikkoa olen itkenyt lähes joka päivä. Milloin mistäkin tunteesta, enkä kertaakaan koko päivää, mutta lähes joka päivä. Tuleva ei pelota, mutta mua pelottaa luopua mun parhaasta ystävästä. Samaan aikaan mä kuitenkin tiedän, että mun täytyy päästää irti. Tän täytyy nyt mennä näin. Jossain tulevaisuudessa tämä on hyväksi meille kaikille. Sinne vaan on vielä niin kovin pitkä matka.