8. toukokuuta 2016

Väliinputoaja


Tämä on ollut ristiriitaisten tunteiden viikonloppu. Eilinen oli lapsettomien päivä, tänään äitienpäivä. Minä olen molempia. Väliinputoaja. Minulla on kyllä lapsi, mutten ole äiti niin monelle kuin haluaisin.

Poikani on kahdeksan, eikä hänellä ole sisaruksia. En ole valinnut sitä. Päätös on tehty puolestani siellä jossain missä näistä asioista päätetään. Termi on sekundäärinen lapsettomuus. Vajaa, toissijainen. Ei siis aivan, mutta vähän sinne päin.

Halusin monta lasta. Aloin toivoa pojalleni sisarusta jo kun vielä odotin häntä. Siitä on yhdeksän vuotta. Jos laskee siihen pettymyksen noin 28:n päivän välein saa tulokseksi aivan helvetisti pettymyksiä. Kaikki mitä on voitu, on tehty, mutta toivoa ei ole koskaan ollut kovin paljoa. Itkua ja hämmennystä sitten sitäkin enemmän. Häpeääkin. Ja vihaa ja voimattomuutta, sekä paljon tekoja ja tunteita joista en vielä ole valmis puhumaan.

On varmasti sanomattakin selvää että kaikkien näiden tunteiden rinnalla on koko yhdeksän vuoden ajan kulkenut päivittäinen ilo, kiitollisuus ja elämäni suurin onni. Oletan todella osaavani arvostaa häntä jonka olen saanut.

Tänä viikonloppuna en viettänyt päivistä kumpaakaan, mutta muistin molempia. Tunsin pakahduttavaa onnea ja suurta surua. Mutta tiedätkö mitä? Niin mä tunnen ihan joka päivä. Ja aivan niinkuin jokaista äitiä ja lapsetonta, kunnoitan tunteista molempia.

Toivottavasti sinä sait päivän jota odotit 

2 kommenttia:

  1. Olen useammankin kerran palannut tähän sun kirjoitukseen osaamatta kuitenkaan kommentoida. Mulla on tilanne, että väitän tuntevani tuon tuskasi jollain tasolla. Minulla on kaksi lasta. Haluaisin enemmän ja kaipuu kolmannesta lapsesta on järkyttävän suuri. Tiedän, että minulla olisi syliä, kotia, aikaa ja mahdollisuutta kolmannelle. Koen, että perheemme ei ole vielä kokonainen.

    Olen haaveillut tästä lähes siitä asti kun kuopus syntyi. Kohta kolme vuotta. En tietenkään heti halunnut uudestaan ja halusin, että tunne kasvaa sitten itsekseen. Heitimme vitsiä miehen kanssa kolmannesta lapsesta ja perheen kasvattamisesta, mutta emme koskaan keskustelleet siitä oikeasti. Kunnes reilu vuosi sitten avasin suuni ja halusin keskustella. Antaisimmeko vielä kolmannen tulla? Minä niin tahtoisin. Jätettäisiinkö ehkäisy pois ja annetaan luonnon päättää? Tulee jos on tullakseen.

    Miehen vastaus ykskantaan oli EI. Ensin oli ettei hän halua. Sitten: "jos tietäisin että 120% se olisi tyttö, niin harkitsisin" ja nyt vedotaan ettei ole varaa, koska työpaikka on epävarma jne. Totaalikieltäytyminen on ollut siitä lähtien hänen kantansa ja minä olen henkisesti rikki, kun ajattelen tätä päivittäin. Halu on suuri, enkä millään voi ymmärtää, että joku toinen saa tehdä tämän luokan päätöksen puolestani keskustelematta kanssani mitään.

    En vieläkään sano ymmärtäväni täysin sua, mutta uskon, että jollain tasolla käymme samanlaista tunnemyrskyä läpi. Ihanaa kesää - kaikesta huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit tilanteesi <3

      Lapsettomuus ja sen kokeminen ovat niin kovin henkilökohtaisia tunteita, ettei niistä puhumalla koskaan tiedä minkälaisen reaktion saa aikaan. Varsinkaan sekundäärisen lapsettomuuden kanssa. Tiedän niin hyvin kuuluvani hieman eri porukkaan kun täysin lapsettomat, mutten silti hyväksy sitä että meidän tilanteissamme lapsettomuuden tunnetta usein vähätellään. Uskon että kaipuu lapseen aiheuttaa saman suuruisen tuskan siitä huolimatta kaivataanko sitä ainoaa vai useampaa.

      Mietin sun tilannetta tässä useampana iltana. Siinä on jotain niin valtavan surullista, että meni ihan kunnolla tunteisiin. Ajattelin kokonaisuudessaan tätä meidän vuosien matkaa ja minkälaista olisi käydä se läpi ilman rakkaan ihmisen tukea.

      Meillä kun lapsettomuuden syy on täysin fyysinen ja molemmissa, on ollut mun suurin voimavara voida tukeutua toiseen. Mulle on ollu ihan välttämätöntä tuntea että Mies jakaa sen saman surun. Ja kaikki muutkin voimakkaat tunteet. Ja jos mahdollista, niin onhan näitä asioita helpompi käsitellä kun ollaan tässä yhdessä. Sun tilanne on kuitenkin tältä osin täysin toinen ja sen täytyy olla, kaiken muun tuskan lisäksi, tosi yksinäistä. Niin kuin itsekin kirjoitit, on ehkä mahdotonta ymmärtää kuinka joku toinen voisi tehdä tuollaisen päätöksen puolesta. En oikein osaa edes kuvitella miltä se voi tuntua, tai mitä itse päätyisin sinun tilanteessasi tekemään.

      Ihanaa kesää sullekin – kaikesta huolimatta! Toivon että löydät rauhan ja ratkaisun. Ja ennen kaikkea että saat tukea ja miehesi ymmärtää tunteesi, vaikka ne eivät hänen mieltään muuttaisikaan. Kiitos vielä että kirjoitit, on se vaan aina yhtä tärkeää tietää ettei ole näissäkään fiiliksissä yksin <3

      Poista

Kiitos kommentistasi ♥