28. lokakuuta 2017

Villasukan vahvistettu pohja

villasukat, kierrejoustin, kierrejoustinneule



villasukat, kierrejoustin, kierrejoustinneule
villasukat, kierrejoustin, kierrejoustinneule
villasukat, kierrejoustin, kierrejoustinneule, vahvistettu pohja, vahvennettu pohja, kestävä pohja
villasukat, kierrejoustin, kierrejoustinneule, vahvistettu pohja, vahvennettu pohja, kestävä pohja
villasukat, kierrejoustin, kierrejoustinneule, vahvistettu pohja, vahvennettu pohja, kestävä pohja
Meillekin saatiin tällä viikolla ensilumi. Ennen lumen tuloa, aurinkoisena syyspäivänä, ehdin napata takapihalla kuvat kahdesta uusimmasta ystävälle tehdystä sukkaparista. Jalkamallina toimi oikein näppärästi poikani, sillä hänellä on jo ystäväni kanssa saman kokoinen jalka. Ystäväni on tietysti tästä mielissään, sillä sukista saadaan nyt helposti sopivan kokoisia. Tilanne tosin täytyy hyödyntää pikaisesti, sillä ei aivan varmasti kestä kauaa, kun poikani jalka hurahtaa isommaksi.

Neulon paljon sukkia, mutten ole koskaan tehnyt kirjoneuleita, joten välillä ideat kiertävät kehää. Kuvien sukista molempien joustin on kierrejoustinneuletta. Se oli mulle aivan uusi neule, joten kun yksi ystävä vinkkasi siitä, olin tosi iloisesti yllättynyt. Se on tosi helppo ja kivan näköinen! Helppous on valttia, sillä mä usein neulon telkkaria katsellessani, enkä silloin kaipaa monimutkaisia kuvioita laskettavaksi. Sellaisille neulomuksille on toiset kerrat.

Kuvien sukista mustissa on vahvistettu pohja. Haluan sukkiin aina villan lämpöarvon ja mahdollisimman luonnolliset materiaalit ja ikävä kyllä tämä tarkoittaa yleensä kestävyydestä tinkimistä. Vaikka toki langan laadulla on myös suuri merkitys, ovat oikein paljon käytössä olevat villasukat melkoista kulutustavaraa.

Olen kerran aiemmin kirjoittanut pohjasta vahvistetuista villasukista. Postaus on yllätyksekseni jatkuvasti yksi haetuimmista kirjoituksistani, joten en aivan varmasti ole tämän mietinnän kanssa yksin. Mikä on paras tapa vahvistaa villasukan pohjaa?

Olen siis vuosien varrella muutamasti tehnyt juuri tällaiset sukat, joissa kantapään vahvistettu neule jatkuu koko pohjan. Ne kestävät ihan ok, mutta täytyy olla muitakin keinoja. En kuitenkaan halua ommella sukkaan huopapohjia tai vastaavia, joten miten vahvistaa villasukan pohjaa niin, ettei siitä tulisi kovin paksu? Nyt siis, jos sulla on joku keino, olet kokeillut tai kuullut miten sen voisi toteuttaa, niin vinkkaathan kommentteihin - toki kommentteja saa kirjoitella muutenkin, ne ilahduttavat suuresti ihan joka kerta!

Kierrejoustin:
1.krs: Neulo koko kerros 1s nurin, 2s oikein. 
2.krs: Neulo 1 s nurin, nosta 1s neulomatta, neulo 1s oikein sekä etureunasta että takareunasta ja nosta sitten nostettu silmukka oikein neulottujen silmukoiden yli. Jatka näin koko kerros.
Sitten vaan toistat kerroksia 1 ja 2.

Vahvistettu pohja:
Kun olet neulonut sukan kantapään normaalisti, vaihda puikoille I ja IV puolta numeroa isommat puikot ja jatka vahvennettua neuletta näillä kahdella puikolla sukan kärkeen asti. Eli ensimmäisellä kerroksella neulot kaikki silmukat oikein. Toisella kerroksella *nostat 1s neulomatta, neulot 1s oikein*, ja toistat *-* Sitten vaan toistat näitä kahta kerrosta puikoilla I ja IV sukan kärkeen asti. Puikoilla II ja III voitkin tehdä sukan päälliosan juuri sellaiseksi kuin haluat.

22. lokakuuta 2017

Siviilisääty: Eronnut

avioero, ero, häpeä

avioero, ero, häpeä

avioero, ero, häpeä
Meidän ero tuli voimaan toissa viikolla. Olen siis nyt virallisesti siviilisäädyltäni eronnut. Tilanne on vähän hämmentävä ja kysymyksiä on paljon, niin mulla kuin muillakin. Miltä se tuntuu? Miltä sen kuuluisi tuntua? Minkälainen kaiku on leimassa, jota hyvin harva tietääkseni tietoisesti tavoittelee? Ja miksi se muuten täytyy eritellä siviilisäätyyn, että on joskus ollut naimisissa - miksei eron jälkeen vaan palaa naimattomaksi?

Mitä taas kertoo se, jos virallinen ero ei tunnu oikein miltään? Ja miksi tuntuu pahalta ettei se tunnu siltä kun oli kuvitellut?

Olen törmännyt tässä eromatkan varrella useampaan kertaan keskusteluun avioeroon liittyvästä häpeän tunteesta. Miksi niin moni olettaa, että se hävettää? Kuuluisiko sen hävettää? Onko eronnut aina myös epäonnistunut?

Mua ei hävetä. Päinvastoin. Muutamaa elämäni ihmistä kyllä hävettää, mikä on sinänsä erikoista, sillä tämähän ei ole heidän eronsa lainkaan. Mä en ylipäätään ymmärrä mikä eroissa hävettää. Mä saattaisin joissain tilanteissa tuntea hetkellistä häpeää, jos kokisin vaikka etten olisi yrittänyt tarpeeksi, tai jos tuntisin luovuttaneeni liian helposti, tai vaan siksi, että pääsisin itse helpommalla. Mutta tässä erossa ei käynyt niin - tämä ei ollut nopea, harkitsematon tai helpoin ratkaisu. Koen tehneeni ja yrittäneeni kaiken, mihin siinä tilanteessa pystyin, enkä ymmärrä miksi pitäisi hävetä, jos huomaa, etteivät arjet enää sovi yhteen, tai ettei löydä yhteisestä elämästä enää niitä tunteita, joita kokee parisuhteessa tarvitsevansa. Jos kaksi aikuista haluaa elämältä ratkaisevasti eri asioita, eikö niiden tavoittelu ole viisautta eikä häpeän aihe?

En ole koskaan ymmärtänyt syytä jäädä suhteeseen vain siksi, että on joskus lähtenyt siihen.

Mä en ole ylpeä siitä, että me päädyttiin eroamaan, mutten myöskään häpeä tai koe siitä epäonnistumisen tunteita. Puhun asiasta mielelläni ja myös selitän sitä niille, joista se tuntuu vaikealta ymmärtää. Olen kuitenkin valtavan ylpeä siitä, minkälaisiin ratkaisuihin ja tekoihin olen todistanut itselleni pystyväni, kun tunnen hyvinvointimme olevan uhattuna. Sillä jos sä et pidä huolta siitä, että voit hyvin, kuka pitää?

10. lokakuuta 2017

Minä olen kuorma-auto

avioero, ero, lapsi avioerossa, kasvatus


Tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden lisäksi rehellisyys on mun voimakkaimpia periaatteita. Siitä ei tingitä, on vastassa kuka tahansa. Kasvatuksessa tämä tarkoittaa sitä, ettei lapselle valehdella. Ikinä.

Meillä on kotona voimakas puhumisen kulttuuri. Olen rakentanut sitä tietoisesti siitä asti, kun poikani syntyi. Asioista keskustellaan, niitä setvitään ja selitetään vaikka maailman tappiin asti ja kysymyksiin vastataan vielä sen kymmenennenkin kerran.

Tästä ollaan ihmisten keskuudessa montaa mieltä. Sain joskus kuulla, kuinka ärsyttävää on, kun puhun lapseni kanssa ihan kaikesta. Kuinka suorastaan ottaa päähän, kun selitän hänelle asioita koko ajan. Se oli suurin äitiydestäni ikinä saamani kohteliaisuus.

Tämän vuoden aikana olemme keskustelleet vielä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Uusien asioiden edessä olen pohtinut missä poikani ikätason ymmärrys kulkee ja kuinka kerron hänelle asioita kuormittamatta häntä liikaa. Sillä tahdoin puhua myös erosta, en kaikkea - tietenkään - mutta ehdottoman rehellisesti. Olemme siis keskustelleet tahdosta, rakkaudesta, sanojen ja tekojen tärkeydestä, mielenterveysongelmista, lapsettomuushoidoista ja siitä, kuinka aikuisilla on vastuu pitää huolta itsestään. Kaikkein eniten olemme kuitenkin puhuneet puhumisen tärkeydestä. Siitä, kuinka paljon etenkin vaikeiden asioiden jakaminen helpottaa niitä. Hän on jo todistanut läheltä, kuinka käy kun yrittää pärjätä yksin, joten puhumisen taito on sellainen lahja, jonka toivon kantavan läpi koko hänen elämänsä.

Sanoin hänelle jo keväällä uskovani, että kunhan me olemme yhdessä, selviämme mistä vaan. Viime viikkoina olen onnekseni voinut lunastaa lupaukseni. Raskaan kevään ja kesän jälkeen voimme molemmat hyvin, ja luotan, että pärjäämme.

Tässä rehellisyyshommassa kuitenkin on pari lievää poikkeusta. Viime viikolla nimittäin toimitin vähän joulupukin apulaisen virkaa ja jeesasin hammaskeijua, kun poikani päätti testata tämän ammattitaitoa piilottamalla irronneen hampaan kattolamppuun. Olen kuitenkin ollut myös yhdessä erikoisen kuuloisessa roolissa ihan huomaamattani.

Sunnuntai-iltana, kun yhden pitkän henkistä hyvinvointia koskeneen keskustelun jäljiltä roikuin kerrossängyn laidalla hyvän yön toivotuksilla, poikani tarttui unenpöpperössä käteeni:

- Äiti, sä oot mun kuorma-auto.
- ???
- Sä aina kannat kaikki mun taakat.

Itkuhan siinä tuli, sillä niin olen - ja mielelläni olenkin. Kuka on sun kurma-auto?